Oulu Sinfonia, solistina Eeva Havulehto, piano, johtajana Jaakko Kuusisto Oulun Madetojan salissa 8.2.2007. Kaleva/Hanna Laulajainen.

Oulu Sinfonian nykyinen päävierailija kapellimestarina, Jaakko Kuusisto, tekee selvästi hyvää orkesterille. Kuulemissani Kuusiston johtamissa konserteissa - tämänkertainen huippuna - on tullut selvänä vaikutelmana yhteisen kielen ja tahdon löytyminen.

Kuusiston johtamana soitto oli energistä ja palavaa, ja ilman summittaista räiskintää yli-innostuksen vallassa. Tarkkaavaisuus ja tulkintaan heittäytyminen kulkivat
yhteistä polkua eivätkä omia reittejään. Ilmeikkyyttä ja jännitettä oli ilmaisussa yllin kyllin.

Hiljainen tyyneys ja laulava laveus syntyivät tahtomalla enemmän, ei vähemmän. Palkkana oli intensiivisyys soinnissa ilman joskus niin ilmeistä lamaantumista kiperissä paikoissa tai arkailua hiljaisuuden pelossa. Rauhallisuudessakin oli kantavaa voimaa, ja suuret crescendot pakottivat hengittämään mukanaan. Tätä oli illan Rahmaninov - Sinfonia nro 2.

Vast'ikään oululaistunut pianisti Eeva Havulehto näytti että kyllä profeetta voi olla profeetta omalla maallaankin. Tulkittavana oli Ravelin G-duuri-konsertto, jossa pianisti osoitti oivallisuutensa säveltäjän herkullisen tyylin loppuunmaustajana.

Taiteilijana Havulehto oli viehättävä soittaja: taloudellinen, hurja ja huitomaton. Vapautuneesti soinnikas kosketus heläytteli vivahteita ja värejä kiehtovasti ja varmasti. Teknisesti kykyjä riitti kevennyksiin ja briljanssiin ilman naisten turhaa pinnistämistä tai teatraalisia elkeitä. Vähällä vaivalla isoja asioita – siinä pianisti minun mieleeni.

Alkupala oli koko aterian maustaja tällä kertaa. Prokofjevin Divertimento op. 43 tanssitti kuulijoiden korviin vallan uudenlaista herättelyä. Ennestään tuntematon teos selvästi herätti orkesterinkin oitis tositoimiin paremmin kuin tutut perusalkusoitot. Neliosainen sarja oli kolmelta osaltaan Prokofjevin omista balettisävellyksistään muokkaamaa (Trapetsista ja Tuhlaajapojasta).

Toteutus oli mehevä ja aistikas yhtä aikaa. Vaikka Kuusisto ohjelmalehtisessä väitti, ettei teos aukene heti, olin oitis myyty. Se oli kuin pelkkään olennaiseen tiivistetty puolentoista tunnin sinfonia vartissa (vertailukohta: Rajaton-yhtyeen Tiernapojat minuutissa - siinä on kaikki tarpeellinen, muu on huttua). Ehkä viehättävyys johtuikin maukkaasta ja taitavasta tulkinnasta, joka oli herkkää, tarkkaa ja vivahteikasta. Mainiota!

Recital i Musikhusets Cameratasal 11.4.2017. Scarlatti, Albéniz, Granados, de Falla, Mompou. Hufvudstadsbladet/Mats Liljeroos

Eeva Havulehto, pianolektor vid Uleåborgs konservatorium, hör till de många ypperliga inhemska pianister som vi, på grund av en snedvriden solistpolitik, inte behöver drömma om att få höra med någon av våra centrala orkestrar. Havulehto konserterar över huvud taget sparsamt och när hon nu bjöd på en fascinerande spansk konserthelhet var stämningen på topp i en glädjande fullsatt Cameratasal.

Havulehto har i första hand gjort sig känd som en sensibel interpret av fransk pianomusik - inte minst Ravel - och steget till ett helspanskt program var, med tanke på den intima och ovanligt konstruktiva korsbefruktningen den spanska och franska musiken emellan kring föregående sekelskifte, därmed lika kort som logiskt och på alla sätt naturligt.

Den franska så kallade impressionismen, med Debussy som främsta företrädare, var en viktig estetisk förebild för de spanska tonsättarna och det är inte att undra på att Debussy höjde exempelvis Isaac Albéniz märkliga pianosvit Iberia (1905-1909) till skyarna. Intrycken från den franske kollegan är grundligt assimilerade genom ett spanskt filter och Albéniz så när övertrumfar pianomästaren Debussy på hans egen hemmaplan.

Raffinerat och pregnant
Havulehto hade, förståeligt nog, valt att göra endast fyra satser ur den halvannan timme långa, tekniskt extremt krävande sviten och exempelvis i El Albaicin manade hon fram närapå rent konkret förnimbara dofter och färger från Granadas romska kvarter. Hon visade sig även i tre av Enrique Granados läckra Danzas Españolas vara en sann pianots poet och såväl bolerorytmerna som de moriska kryddorna gestaltades med lika raffinerade som pregnanta medel.

I den en generation yngre Federico Mompous (1893-1987) stämningsdoftande svit Paisajes (Landskap) var de impressionistiska influenserna starkt närvarande och Havulehto fick hans tacksamma textur att skimra och glimra i alla regnbågens färger. De fyra inledande, utsökt smakfullt gjorda Scarlattisonaterna utgjorde åter en välbehövlig kontrast liksom en nyttig påminnelse om att musikaliska importer varit nog så värdefulla genom århundradena.

Att Havulehtos spel ingalunda enbart handlade om sofistikerat klangmåleri blev därtill klart i hennes eldfängda tolkning av Manuel de Falla Rituell elddans, som vi i vanliga fall får höra som extranummer, medan vi som encore fick avnjuta Oiseaux tristes ur Ravels Miroirs. Bara att hoppas att till exempel Alba förevigar detta spännande program och denna härliga musiker på skiva.

Eeva Havulehto, piano
Sibelius 150v. Sibeliuksen pianomusiikkia Kuusamotalon Oulankasalissa 8.10.2015.
Koillissanomat/Seppo Kallio

Sibeliuksen juhlavuotta (150v.) on vietetty valtakunnallisella tasolla kiitettävästi. Tänä syksynä hänen keskeisimpiä teoksia on soitettu sinfoniaorkestereiden konserteissa aina televisiotaltiointeja myöten. Sitävastoin säveltäjämestarin pianomusiikki ei ole kovin tunnettua edes kotimaassa ja se on jäänyt väkisinkin suurten orkesteriteosten varjoon. Sibelius oli sinfonikko vailla vertaa ja varsinkin Briteissä ja Yhdysvalloissa hänen sinfoniansa kuuluvat suurten filharmonioiden kantarepertoariin. Eeva Havulehdon Sibelius-pianoiltaa kuunnellessa oli vaikea ymmärtää syytä tähän, sillä kansallissäveltäjämme pianotuotannossa on sekä syvyyttä että värikkyyttä ja persoonallisia piirteitä vaikka muille jakaa.

Havulehto aloitti konsertin Sibeliuksen kansallisromanttisen tyylin teoksilla opuksesta nro 24. Caprice soi virtuoosisesti ja Romance puolestaan verevästi. Opus 58:n sävelkieli oli puolestaan kuin eri planeetalta. Nämä impessionistis-ekspressionistiset tunnelmapalat ovat ovat sibeliaanisessa sävelkerronnassakin ainutlaatuista kuultavaa. Reverien uskomaton eterisellä tasolla kulkeva unelmointi soi Havulehdon käsissä kuin helmiäisnauha - kaunista ja koskettavaa! Scherzino- osa samasta sarjasta leijaili puolestaan kuin vetten päällä. Kerrassaan hurmaavaa pianomusiikkia, jota soisi kuulevan useamminkin.

Neljännen sinfonian vanavedessä sävelletty Sonatiini fis-molli palautti sibeliaanisen ajattelun huomattavasti tutummille vesille. Sonatiinin ensimmäisen osan kehittely palautti karuudellaan säveltäjän pelkistettyyn ajatusmaailman. Hidas osa puhutteli, kun taas allegrossa oli meininkiä ja ripaus tanssillisuutta.

Lopuksi kuultiin Sibeliuksen tunnelmointia puiden ja maisemien puhuessa. Puut opus 75 veivät kuulijan mielikuvat Yksinäisen hongat kautta jykevän Kuusen juurelle. Havulehdon sormissa Sibeliuksen Kuusi seisoi monumentaalisesti sille osoitetulla paikalla. Oksien havina ei tuota puun majesteetillista runkoa heilauttanut, vaan Havulehto antoi rungon seistä ja havujen sävelkudosten parveilla kuin pienen tuulenvireen konsanaan - koskettavaa tulkintaa. Viisi luonnosta vuodelta 1929 soivat jo kuin luomisvireen ehtymistä ounastellen. Niistä kantautui jäähyväiset monella tavalla.

XVI Tulindberg- viikko 5.-12.10.2011.
Eeva Havulehto, piano, Oulun kaupungintalon juhlasalissa 8.10.2011.
Kaleva/Hanna Laulajainen.

Pianisti Eeva Havulehto on aikaisemmin lumonnut muun muassa Maurice Ravelin tulkitsijana. Tämänkertainen ohjelma vaikutti ensi silmäyksellä pelottavan-sekalaiselta kokoelmalta eri tyylien säveltäjiä, mutta kas kummaa: punainen lanka löytyi espanjalaisuuden ja väri-impressioiden juonikkaasta yhdistelmästä.

Jotkut vannovat alkuperäisyyden nimeen; väittävät, että J.S. Bachia ja kumppaneita ei voi pianolla aidosti tulkita, koska teokset eivät ole pianolle sävellettyjä. Domenico Scarlattin eläessä ei ollut moderneja pianoja, mutta mitä väliä sillä on, etenkin jos sävellyksessä jopa imitoidaan kitarasointeja. On levytyksiä, joissa Scarlattin kosketinsoitinsonaatteja soitetaan kitaralla, ja mahtavalta kuulostavat.

Havulehdon tulkinnoissa kukkivat elegantissa yhteisymmärryksessä barokki ja ihanasti virtaileva värien välke. Äkkisiirtymä Scarlattin sonaateista Isaac Albenizin Iberiaan ei ollut niin suuri kuin olisi voinut luulla. Suora siltahan sieltä löytyi: samoja kitaranomaisia helähdyksiä ja iskutuksia, etelän lämpimiä sävyjä.

Havulehdolta löytyy voimaa ja uskallusta, sekä soinnin laatumuutokset ja dynamiikan laaja-alaisuuden mahdollistava tekniikka. Mikä parasta, sävyt eivät jää pelkiksi hetkellisiksi impressioiksi. Havulehto tulkitsee detaljit teoksen rakenteen koko ajan muistaen ja sitä totellen, eli hänellä on myös harvinainen taito rakentaa vakuuttavia kokonaisuuksia, ei vain soinnillisesti kauniita hetkiä perätysten.

Sergei Rahmaninovin kolmen Preludin tulkintoja pehmensivät miltei impressionistiset väritykset, jotka tekivätkin yllättäen oikeutta vaativalle kuviosatsille ja paatoksellisille virtauksille. Leevi Madetojan viimeistään olisi voinut luulla olevan orpo pohjalainen tämän kaiken värikylläisyyden keskellä. Säveltäjän pianosarja Kuoleman puutarha kuitenkin tenhosi Havulehdon tulkintana. Viimeksi olen kuullut Mika Rännälin version sarjasta, ja ero Havulehtoon on vähintään puolen valtakunnan mittainen. Kun Rännäli korosti autiutta, karuja avoimia sointuja ja synkkyyttä, jätti Havulehto kuoleman sivujuonteeksi ja keskittyi puutarhaan: väreihin, sävyihin ja varjostuksiin.

Konsertin päättivät (espanjalaispianistille omistettu) osa Oiseaux tristes Ravelin sarjasta Miroirs, ja Claude Debussyn L'isle joyeuse (Ilojen saari). Kumpikin teos on erinomaisen visuaalinen värityksissään ja sävyjen vaihteluissaan. Usein on vaikea rakentaa niihin uusia näkemyksiä.Havulehto onnistui näidenkin tulkinnoissa rakentamaan tuoreita ideoita ja irrottautumaan totutuista tulkintakaavoista. Alan jo tottua siihen, että Havulehdon kanssa ei kannata pelätä ennalta-arvattavuutta ja tavanomaisia tulkintoja. Teknisesti huikeaa, kosketukseltaan laaja-alaista ja ajatuksellisesti mahtavaa se oli jälleen.