En sann pianots poet

Recital i Musikhusets Cameratasal 11.4.2017. Scarlatti, Albéniz, Granados, de Falla, Mompou. Hufvudstadsbladet/Mats Liljeroos

Eeva Havulehto, pianolektor vid Uleåborgs konservatorium, hör till de många ypperliga inhemska pianister som vi, på grund av en snedvriden solistpolitik, inte behöver drömma om att få höra med någon av våra centrala orkestrar. Havulehto konserterar över huvud taget sparsamt och när hon nu bjöd på en fascinerande spansk konserthelhet var stämningen på topp i en glädjande fullsatt Cameratasal.

Havulehto har i första hand gjort sig känd som en sensibel interpret av fransk pianomusik - inte minst Ravel - och steget till ett helspanskt program var, med tanke på den intima och ovanligt konstruktiva korsbefruktningen den spanska och franska musiken emellan kring föregående sekelskifte, därmed lika kort som logiskt och på alla sätt naturligt.

Den franska så kallade impressionismen, med Debussy som främsta företrädare, var en viktig estetisk förebild för de spanska tonsättarna och det är inte att undra på att Debussy höjde exempelvis Isaac Albéniz märkliga pianosvit Iberia (1905-1909) till skyarna. Intrycken från den franske kollegan är grundligt assimilerade genom ett spanskt filter och Albéniz så när övertrumfar pianomästaren Debussy på hans egen hemmaplan.

Raffinerat och pregnant
Havulehto hade, förståeligt nog, valt att göra endast fyra satser ur den halvannan timme långa, tekniskt extremt krävande sviten och exempelvis i El Albaicin manade hon fram närapå rent konkret förnimbara dofter och färger från Granadas romska kvarter. Hon visade sig även i tre av Enrique Granados läckra Danzas Españolas vara en sann pianots poet och såväl bolerorytmerna som de moriska kryddorna gestaltades med lika raffinerade som pregnanta medel.

I den en generation yngre Federico Mompous (1893-1987) stämningsdoftande svit Paisajes (Landskap) var de impressionistiska influenserna starkt närvarande och Havulehto fick hans tacksamma textur att skimra och glimra i alla regnbågens färger. De fyra inledande, utsökt smakfullt gjorda Scarlattisonaterna utgjorde åter en välbehövlig kontrast liksom en nyttig påminnelse om att musikaliska importer varit nog så värdefulla genom århundradena.

Att Havulehtos spel ingalunda enbart handlade om sofistikerat klangmåleri blev därtill klart i hennes eldfängda tolkning av Manuel de Falla Rituell elddans, som vi i vanliga fall får höra som extranummer, medan vi som encore fick avnjuta Oiseaux tristes ur Ravels Miroirs. Bara att hoppas att till exempel Alba förevigar detta spännande program och denna härliga musiker på skiva.

Mats Liljeroos kultur@ksfmedia.fi

Eeva Havulehto, piano

Sibelius 150v. Sibeliuksen pianomusiikkia Kuusamotalon Oulankasalissa 8.10.2015

Sibeliuksen juhlavuotta (150v.) on vietetty valtakunnallisella tasolla kiitettävästi. Tänä syksynä hänen keskeisimpiä teoksia on soitettu sinfoniaorkestereiden konserteissa aina televisiotaltiointeja myöten. Sitävastoin säveltäjämestarin pianomusiikki ei ole kovin tunnettua edes kotimaassa ja se on jäänyt väkisinkin suurten orkesteriteosten varjoon. Sibelius oli sinfonikko vailla vertaa ja varsinkin Briteissä ja Yhdysvalloissa hänen sinfoniansa kuuluvat suurten filharmonioiden kantarepertoariin. Eeva Havulehdon Sibelius-pianoiltaa kuunnellessa oli vaikea ymmärtää syytä tähän, sillä kansallissäveltäjämme pianotuotannossa on sekä syvyyttä että värikkyyttä ja persoonallisia piirteitä vaikka muille jakaa.

Havulehto aloitti konsertin Sibeliuksen kansallisromanttisen tyylin teoksilla opuksesta nro 24. Caprice soi virtuoosisesti ja Romance puolestaan verevästi. Opus 58:n sävelkieli oli puolestaan kuin eri planeetalta. Nämä impessionistis-ekspressionistiset tunnelmapalat ovat ovat sibeliaanisessa sävelkerronnassakin ainutlaatuista kuultavaa. Reverien uskomaton eterisellä tasolla kulkeva unelmointi soi Havulehdon käsissä kuin helmiäisnauha - kaunista ja koskettavaa! Scherzino- osa samasta sarjasta leijaili puolestaan kuin vetten päällä. Kerrassaan hurmaavaa pianomusiikkia, jota soisi kuulevan useamminkin.

Neljännen sinfonian vanavedessä sävelletty Sonatiini fis-molli palautti sibeliaanisen ajattelun huomattavasti tutummille vesille. Sonatiinin ensimmäisen osan kehittely palautti karuudellaan säveltäjän pelkistettyyn ajatusmaailman. Hidas osa puhutteli, kun taas allegrossa oli meininkiä ja ripaus tanssillisuutta.

Lopuksi kuultiin Sibeliuksen tunnelmointia puiden ja maisemien puhuessa. Puut opus 75 veivät kuulijan mielikuvat Yksinäisen hongat kautta jykevän Kuusen juurelle. Havulehdon sormissa Sibeliuksen Kuusi seisoi monumentaalisesti sille osoitetulla paikalla. Oksien havina ei tuota puun majesteetillista runkoa heilauttanut, vaan Havulehto antoi rungon seistä ja havujen sävelkudosten parveilla kuin pienen tuulenvireen konsanaan - koskettavaa tulkintaa. Viisi luonnosta vuodelta 1929 soivat jo kuin luomisvireen ehtymistä ounastellen. Niistä kantautui jäähyväiset monella tavalla.

Seppo Kallio